tänään mä kävelin metässä ja mulle tuli niin flashback. pienenä mä leikin hobittia yksin metässä, mulla oli sormus ja viitta ja mä olin frodo. se riitti. näin jälkikäteen mua harmittaa kun kukaa ei tahtonu leikkiä hobittia mun kanssa, aatelkaa kuinka upee leikki se ois ollu ku ois ollu merri ja pippin ja sam ja ihan kaikki. sitä ois voinu luoda oman konnun, oman maailman ja ihan kaiken.
jos mä saisin päättää nii voisin palaa takasin ajassa ja hankkii sellaset kaverit jotka leikkis mun kanssa hobittia. mä loisin niiden kanssa konnun, missä kaikki ois aina hyvin ja missä vaan tanssittais ja naurettais ja juotais omenamehuu leikkien et se on olutta (koska sitä ne hobitit juo) ja mulla olis sellane kaveri niinku sam.
mutta aivan, mulla on jo oma sam, emmi. se on just sellanen samanlainen höslä joka kuitenki tarkottaa sisimmässää hyvää ja jolla on kultanen sydän. sellanen ihminen joka lähtis mun perään vaikka oisin sanonu kuinka pahasti ja kuinka repiny sen sydämen kahtia ja sellanen ihminen joka pelastais mut aina kerta toisensa jälkee oman henkensä uhalla. sellane se on. mun sam.
selailin mun vanhaa petsie tunnusta ja sieltä löyty paljon kuvia roosasta joita mulla ei oo tällä koneella ollenkaan. nää on nii söpöjä että mun on pakko nyt näyttää nää teillekin! me ollaan roosan kaa oltu paita ja peppu ihan pennusta asti. me ollaan koettu samat asiat ja me ymmärretää toisiamme. me ollaan kasvettu yhdessä ja musta oikeesti on tuntunu että ainut joka tajuaa mua täysin tässä perheessä on roosa. se on ollu aina mulle niin tärkeä ja rakas, etten osaa edes selittää. se tajuaa kaiken eikä sille edes tarvitse selittää. se ei kysy mikä on hätänä, se vaan lohduttaa. muistan ku roosa juoksi ekaa kertaa meijän autosta ulos mun luokse ja se oli niin pieni. mäkin olin. ja se heilutti sen pikkuista häntää ja oli niin iloinen. sitä se on edelleenki, roosa on varmaan ilosin, kiltein ja reippain koira jonka tiedän.
ei mulla ollu kai mitään muuta asiaa kun vaan näyttää näitä ihania kuvia mun rakkaasta aarteesta. mun pikkunen täyttää 11 vuotta maaliskuun kuues päivä 2013. tuntuu ihan oudolta että roosa on ollu meillä jo niin pitkään. tuntuu että se ois ollu paljon vähemmän aikaa, mutta toisaalta taas tuntuu että se ois ollut mun luona aina. elämä ois ihan tyhjää ilman tota pikkusta karvapalloa, oon onnekas kun mulla on se. se on aina ovella vastassa ilosena kun tulee kotiin, ja aina jos joku vituttaa niin toi piristää heti. se on vaan jotain niin kallisarvoista. tuntuu jännältä saada niin syvä yhteys jonkin toisen lajin edustajaan kun mitä itte on. vaikka roosa ei osaa puhua niin mä vaan jotenkin tiedän että se ymmärtää mitä mä sanon. se on ihan täydellinen, en voisi pyytää parempaa. 
ps roosan nimi tulee siitä, että se sattu tulemaan meille just roosan päivänä vuonna 2002. se vaan tuntu jotenkin osuvalta. ja kyllä se aika paljon roosalta näyttääkin, jos multa kysytään. 
