when you're lost and gone you never want to be found

kuuluu ihan hyvää. mielessä myllertää jatkuvasti erinäiset ajatukset ja kaikki palaa aina yhteen ja tiettyyn aiheeseen. kyllä mä voin ihan myöntää että joskus mua pelottaa etten mä enää kykene estelemään ja tää vaa kaatuu takasin mun niskaan. ja kai mua pelottaa sekin että kukaan ei huomaa. ja että nilkat taittuu alta. kai mä sisimmässäni kumminkin tiiän ettei niin tuu käymään. ei enää ikinä. ja vaikka käviskin niin ainakaan mä en ole ihan kokonaa yksin.
mun heikkous on se että mä suljen aina ihmisiä ulkopuolelle. se on se puolustusmekanismi. se on aina ollu niin. mä oon pienestä asti oppinu olemaan hiljaa. se vaan kuulu siihen kaikkeen. hiljaa kärsiminen. ei se enää mee niin.  ja mä yritän olla avoimempi ja mä yritän päästä eroon turhan korkeista muureista. aita ehkä saa olla mutta sen yli pitää pystyä huutamaan. ja vallihauta. tai ei. mä pelkään tummaa ja väritöntä vettä. mulle kuuluu koko ajan parempaa. kiitos.