What's it like in New York City?

näytän tänää ehkä oudoimmalta ikinä. tarkotan etten ikinä näytä tältä. seki johtuu ihan vaa siitä että meillä oli huilukonsertti. tarkemmin sanottuna draamahuilukonsertti/mikälie ja oli ihan okai. jos nyt ei oteta huomioon sitä että feilasin. parikin kertaa. no, ehkä mä selviän tästä.

kuva on jännä, paita pullistaa komeesti, anteeks. babycakes on kiva merkki, tahon lisää niitten paitoja. mieluusti nyt heti. oon jo pitkään miettiny että tahon tilaa niiltä lisää vaatteita, koska oon todennu nää paidat kestäviks, hyvälaatusiks ja mukaviks. joten miksen ostais kun oon niin tyytyväinen? plus että suomesta ei ikinä löydy mitään hauskaa. siinäkin syy.

nettikaupoista tilaaminen on kivaa. se tunne kun se paketti ilmestyy postiin ja saat noutaa sen: aijjai on ihanaa. varsinkin jos sitä pakettia on oottanu kuin kuuta nousevaa jo jonkin aikaa. siinä vaiheessa koittaa kyllä niin materialismionnellisuuden huippu että huhhuh. ei se mitään, kyllä sitä toisinaan saa olla materialisti, enemmän tai sitten hitusen vähemmän.

tiedostan todellakin etten puhu kovin selvästi ja oon siitä kovin pahoillani. on yö, koittakee siis ymmärtää. 

oon ylpee itestäni kun oon jättäny yöpostaamiset niin vähälle tässä lähiaikoina. tähän uuteen blogii en oo tunkenu vissiin ainuttakaan yöpostausta, koska viimeblogissa sai huomata että öisin mun jutut on enemmän kuin jänniä. niinkun nyttenkin, hih. 

rakastan adamia, tää kappale nyt vaikka sen kunniaks että tänään tuli 11 kuukautta siitä kun näin tän ihanan ensimmäisen kerran. oi että en kestä, siitäki kohta jo vuosi... ja silti muistan kaiken ihan ku se olis ollu eilen. musta on ihmeellistä ajatella että adam on kattonu mua silmiin ja puhunu tietyn hetken ajan vaan mulle. että se on oikeesti sen pienen hetken ajan keskittyny muhun, että se on uhrannu sen elämästä siihen aikaa että puhuu mulle ja kattoo mua. musta se on ihmeellistä, vaikka ei se mua muistakaan, niin siltikin. oon niin kiitollinen.